Onko pakko laittaa kaikki nettiin?

Kun ensimmäisen kerran hain apua, vuonna 2009, häpesin. Häpesin sitä, että olin niin heikko ja saamaton. Häpesin sitä, etten enää pärjännyt arjen askareissa, syömisessä, nukkumisessa, työnteossa. Häpesin sitä, että minulle määrättiin lääkkeitä. Häpesin sitä, että jouduin psykiatrin vastaanotolle. Häpesin sitä, että minun piti tavata psykologi. Kun psykiatri mietti sairaalahoitoa kohdallani, muistan selvästi, että rupesin nauramaan. Minä? Mielisairaalaan? Hullujen sekaan? Kesti hetken tajuta, että minä olin itse aivan yhtä hullu kuin muut sairaalan asiakkaat. Säästyin silloin sairaalareissulta, mutta se oli valtava ahaa-elämys.

Sain diagnoosit, ja minut käskettiin kotiin. Minun piti tehdä vain kaksi asiaa: ajatella itseäni ja levätä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun on niin kauan suorittanut ja jaksanut yli kaikkien rajojen, on vaikeaa vain olla. Kesti monta viikkoa, ennen kuin pystyin istumaan paikallani enemmän kuin 10 minuuttia putkeen.

Sosiaalisissa tilanteissa on aina ollut vaikeaa päättää mitä sanoa ja kenelle. Kenelle haluaa kertoa olevansa pitkällä sairaslomalla? Kuinka paljon haluaa kertoa? Mitä vastaa kummallisiin kysymyksiin (esim. ”Ihanaa, nythän sinulla onkin varmasti aikaa pestä kaikki matot ja ikkunat?”)?

Ruokakaupan käytävillä oli usein helpompaa vastata se normaali ”kaikki on hyvin”, kun tuttavat kyselivät kuulumisia. Paikallinen supermarket kun ei muutenkaan ole paras mahdollinen paikka avautua vaikka siitä, miltä tuntuu kun ahdistaa niin paljon, että vain oksentaa ja luulee kuolevansa eteisen lattialle.

Mieheni (Conny) ei ole ikinä hävennyt minua tai sairauksiani. Hän sairastaa itse kroonista, somaattista sairautta, ja on kertonut siitä julkisuudessakin. Hän tekee myös hyväntekeväisyystyötä ja muuta toimintaa, lisätäkseen tietoa IBD-sairauksista. Conny on auttanut minua ymmärtämään, että jos hänen ei tarvitse hävetä sairauttaan, ei minunkaan tarvitse hävetä omaani. Hän on kannustanut minua osallistumaan kokemusasiantuntijakoulutukseen, hän on kannustanut minua olemaan avoin ja rehellinen, ja hän on kannustanut minua tämän saitin perustamiseen. (Hän on tietenkin myös antanut suostumuksensa siihen, että mainitsen hänet täällä omalla nimellään.)

MUTTA MIKSI LEVITELLÄ ASIOITAAN NETISSÄ? ONKO PAKKO TEHDÄ ITSESTÄÄN NIIN SUURTA NUMEROA? TÄYTYYKÖ TODELLA TÄLLAISIA ASIOITA HUUDELLA JULKISESTI?

Kyllä – joskus täytyy. Olen törmännyt niin moneen ennakkoluuloon ja kummalliseen kysymykseen näiden vuosien aikana, että minun on pakko tehdä asialle jotain. Ja ainoa keinoni tehdä jotain, on avautuminen ja puhuminen. Moni häpeää vieläkin psyykkistä pahoinvointia, eikä uskalla myöntää itselleen tai perheelleen voivansa pahoin. Tänä päivänä myös jokainen tietää, miten tärkeää on ”positiivinen ajattelu”, ja jokainen on törmännyt näihin ”Carpe diem”, ”olet mitä ajattelet” -lauseisiin. Voi olla vaikeaa myöntää, että se oma elämä ei ehkä vastaakaan sitä kiiltokuvaelämää, jonka on rakentanut mielessään.

En halua blogissani moralisoida, enkä opettaa. En myöskään hae julkisuutta tai kehuja. Kirjoitan sen takia, että elämäni olisi helpompaa. Helpompaa sen takia, että minun ei enää tarvitse valehdella voinnistani tai taustastani. Haluan myös, että lukija ymmärtäisi, että kuka tahansa voi kärsiä mielenterveyden ongelmista. Ihan tavalliset ihmiset; äidit, isät, tyttäret, työkaverit ja muut. Haluan, että ihmiset edelleen näkisivät minut minuna, eivätkä vain sairaana ihmisenä. Haluan, että ihmiset uskaltaisivat jutella kanssani, eivätkä pelkäisi minua.

Moni on kehunut minua rohkeaksi. Mutta minä en ole rohkea. Minä olen vain äärimmäisen väsynyt tähän hiljaiseen kärsimykseen ja häpeään. Olen väsynyt siihen, että vieläkin, vuonna 2016, moni luulee mielenterveysongelmien vain olevan huuhaata. Olen väsynyt siihen, että moni ajattelee mielenterveysongelmien kanssa kamppailevasta ihmisestä, että hän on vain heikkoluonteinen, ja että hänen on vain otettava itseään niskasta kiinni ja ajatella positiivisesti. Ai niin, kuulemma reipas kävely luonnossakin auttaa.. (kuulette varmasti ironian).

Niin kauan kuin minua kutsutaan rohkeaksi, minun on pakko laittaa itseni likoon netissä. Mielenterveysongelmista puhuminen ei pitäisi olla rohkeaa. Emme varmasti ajattele, että ”Pekka”, joka tulee kauppaan kainalosauvoilla, on rohkea. ”Oletpa sinä Pekka rohkea, kun uskallat tulla kainalosauvojen kanssa kauppaan, nythän kaikki näkevät, että sinulla on jalka poikki!”

Oletko ikinä kuullut kenenkään sanovan niin, tai sanonut niin itse? Etkö?
En minäkään.