Häpeän peittäminen

Olen oppinut peittämään sen aika hyvin. Olen oppinut elämään sen kanssa, mutta välillä se häpeä voittaa tietoisen minän ja minä muserrun sen alle.
Minä olen aina ollut lihava. Olin aina se joka valittiin viimeisenä joukkueeseen jumppatunnilla. Se joka oli aina jollain tavalla erilainen. Minua ei ole koskaan kiusattu, mutta tunsin kuitenkin itseni ulkopuoliseksi jollain tavalla. Se joka on kiva ja hyvä kaveri, mutta joka on läski eikä siksi koskaan kelpaa ihan täysin.

Tiedän että tämä on hyvin pitkälle oman pääni sisällä tapahtuvaa, mutta minä olen oikeasti todella lihava ja vaikka minä en ole kokenut kiusaamista en voi välttyä ihmisten katseilta. Niiltä jotka tuntuvat sanovan “onneksi en ole lihava niinkun tuo ällötys”. Niitä katseita näen nytkin enkä enimmäkseen välitä, mutta välillä kun mieli on maassa ne katseet tuntuvat tikariniskuilta ja taas kerran häpeän itseäni.

Olen kantanut, ja kannan edelleen, sisälläni suurta häpeää lihavuudestani. Vaikka yritän kompensoida sitä miten niin tuntuu etten kuitenkaan ihan kelpaa. Olen aina se läski…